Ja tuossa aukeni järvi heidän edessään. He pysähtyivät hengästyneinä ja tuijottivat sanaa sanomatta salolammen tyyntä kauneutta. Sen kirkas silmä kimmelsi keskellä kuparinhohteista mäntymetsää kuvastaen taivaan sineä. Tässä, missä he seisoivat, viersi maa kumajavana pengermänä alas rantaa kohti; laine sammui uneliaasti sihahtaen hohtavaan hiekkavanaan, ja yli vähäisen seljän leijui kesän autereinen kuulaus. Aivan heidän lähellään, tuuhealatvuksisen honkaryhmän varjossa, hämärsi harmaa taitekattoinen maja.
"Tämä on meidän pihamaamme, ja tuo on meidän kotimme!" Puheli Sisko ylpeästi astellen samalla juhlallisin askelin mökkipahaiselle, jonka oven hän avasi ties mistä kaivelemallaan avaimella. "Minun tahdostani on maja rakennettu, ja te saatte ansaitsemattoman kunnian uudistaa se."
Maja, joka itse asiassa muistutti erehdyttävästi tavallista aittarakennusta tai ehkäpä suorastaan venehuonetta, oli rakennettu vanhoista hirsistä, mutta jotakin uutuuden tuoreutta siitä kuitenkin huokui. Sisältä löytyi pöytä, pari pitkää siirrettävää penkkiä, nurkkakaappi ja leveä vuode, joka ilmeisesti oli tarkoitettu kahdelle hengelle. "Entä liesi?" Kysäisi Eeva. "Lapsukaiseni", vastasi Sisko teennäisen surumielisesti, "jos kerran lähtee viettämään intiaanikesää, niin on paras opetella keittämään ulkosalla." Eeva ja Artturi tarkastelivat tätä komeutta ihmetellen, mutta Aarne myhäili hyväntuulisesti, sillä totta puhuen tämä hirsiröttelö oli kohonnut hänenkin tahdostaan. "Kun ehditte kuherruskuukauteenne, saatte lainata tämän meiltä", hän kuiskasi Eevalle silmää iskien. "Nyt me kyllä tarvitsemme tätä itsekin", hän jatkoi kuuluvasti, "sillä emme ole vielä lähimainkaan tyydyttäneet rakkauttamme." Ehkäpä poikamaisen kujeellisuuden valtaamana, tai lieneekö todellakin ylenmäärin ihastuneena, hän kahmaisi vaimonsa täyteläisen varren syleilyynsä ja suuteli tätä jonnekin nyrpeilevien huulten seutuville.
"Hyi sinua, kehtaatkin!"
Sorsaparvi räpisteli lahdenpoukamassa aivan heidän lähellään; tämä avoimesta ovesta tunkeutuva unelias rääkätys sulautui heidän tajunnassaan mäntyjen hiljaiseen huminaan antaen siihen tuon villin, alkuperäisen sivuvivahteen, mikä niin hyvin sopi heidän tämänhetkiseen kesyttömään mielentilaansa. Luonto valtasi heidät todellakin heti omakseen, eivätkä he sen lumosta enää vapautuneet. Täynnä lapsekasta intoa he aloittivat leirielämänsä. Ensi työkseen he etsivät soveliaan keittopaikan läheltä "päämajaa", ja miehet kyhäsivät lieden irtonaisista kivistä. Työ tuli nopeasti suoritetuksi, eikä aikaakaan, kun jo ensimmäiset etsivät liekit hapuilivat kylmää harmautta. Sisko toimi kokkina, ja niinkuin aina suoritti hän askartelunsa tälläkin kertaa erinomaisen vaivattomasti, ikäänkuin leikkien. Tuossa tuokiossa komeili pöytä siististi katettuna, ja juhlavieraat astuivat majaan emännän johdattamina. Viileät verhot verhosivat huoneen pehmein kajoin, mutta pienoisesta ikkunasta tulvehtiva valo halkaisi pöydän kahteen erilliseen osaan. Havuneulaset tuoksuivat leveässä savimaljakossa. Avoimesta ovesta näyttäytyi kesäinen luonto täydessä kukkeudessaan: vihreä viettävä rinne, mäntyjen kuparilta hohtavat rungot ja laineiden tunteileva tanssi hiekkarantaan. Lintujen heleä-ääninen soittelu kutoutui kirkkaana loimena siihen tummasävyiseen kankaaseen, jota metsä lakkaamatta valmisteli hiljaisesti humisevilla kangaspuillaan. Tuntien tyynen rauhan laskeutuvan koko olemukseensa juhlavieraat istahtivat arvokkaasti paikoilleen. Ennen juominkien alkamista piti talon isäntä tervetuliaispuheen. Verkkaisin liikkein hän nousi, katsahti miettivästi yli pöydän, röyhisti rintaansa, rykäisi - niinkuin kaikki arvovaltaiset puhujat tunnetusti tekevät - ja alkoi:
"Kunnioitettavat juhlavieraat, hyvät naiset ja herrat! Tahdon ensinnäkin varoittaa teitä eräästä seikasta: älkää odottako vaatimattoman puheeni loppua, sillä en valitettavasti tiedä sitä vielä itsekään! Voi olla, että se töksähtää eteemme jo muutamien vajavaisten lausumien perästä, mutta paljon uskottavammalta kuitenkin tuntuu, että kohtaamme sen vasta pitkän hikisen vaelluksen jälkeen. En nimittäin ole, kuten varsin hyvin itsekin tiedätte, mikään englantilainen pöytäpuhuja pirteine annoksineen vaan oikea pesunkestävä suomalainen jääräpää, joka sisuttelee urhoollisesti loppuun huolimatta siitä, onko hänellä sanottavaa vaiko ei. Tarjoan hyvää ja runsaasti kuten tapa vaatii, ja jos epäilen, ettei se olekaan niin hyvää kuin mielelläni olettaisin - niin tarjoan sitäkin runsaammin, koskapa arvelen, että paljous korvaa laadun kehnouden. Noudatan niinollen tässäkin, kuten huomaatte, kaikella pieteetillä suomalaisen juhlapuhujan kunniakkaita traditioita."
"Päästyäni näin onnellisesti alkuun, voinenkin siirtyä varsinaiseen asiaan."
"Hyvät naiset ja herrat, te tiedätte ilman muuta, mikä tarkoitus tällä meidän juhlallisella kokoontumisellamme on, joten minun on sitä turha tarkemmin käsitellä. Aikomuksemme ei ole missään nimessä häpäistä luontoa inhimillisellä sekamelskalla, vaan pyhittää siitä pienoinen kaistale oman sekä ruumiillisen että henkisen kuntomme vaalimiseksi ja ylösrakentamiseksi. Tahdomme nimetä tämän paikan niiden ikuisten elonvoimien tyyssijaksi, joidenka olemassaolosta me saamme omaakin hyvinvointiamme kiittää. Toimimalla täten ainakin kerran eläissämme luonnon papittarina ja pappeina edistämme parhaiten - uskallan sen sanoa ajatuksen humoristisvivahteisesta korkealentoisuudesta huolimatta - emme vain omaa yksilöllistä menestystämme, vaan vieläpä koko ihmiskunnan jatkuvaa ponnistelua sivistyksen eteerisiin ilmapiireihin."
"Niin, minä näen kyllä ilmeissänne, arvoisat kuulijani, eräänlaista kysyvää neuvottomuutta: ette suoraan sanoen tiedä, pitäisikö teidän nauraa puheelleni vai ovatko sanani tarkoitetut vakavasti kuunneltaviksi. Vapautan teitä, hyvät naiset ja herrat, enemmästä epäröimisestä: saatte vapaasti murjottaa, sillä tarkoitukseni ovat todellakin ylen vakavat. Aiompa suorastaan kosketella elämän äärimmäisiä perusteita - kuten tiedätte juhlapuhujien tavallisestikin tekevän; sehän on ala, jonka jokainen uskoo tuntevansa."
"Kaikkihan me tunnustamme sen yksinkertaisen totuuden, että kauneinkin kukkanen, jota me ihastelemme puutarhassamme, tarvitsee kasvaakseen erinäisiä lemahtavia vähemmän jalostettuja aineksia. Tietoisina tästä emme suinkaan häpeile kantaa navetantakaista kukkamaillemme, vaan teemmepä sen suoranaisella ilollakin. Tunnustamme olemisen ikuiset, vääjäämättömät lait ja palkkioksemme saamme puutarhamaamme kasvamaan ja rehevöitymään."
"Oivallatte sanomattakin, mihin pyrin: näin pitäisi meidän tehdä itsemmekin nähden! Inhimillinen sivistyskin on tällainen kukkamaa, joka vaatii menestyäkseen jatkuvaa huolenpitoa. Ei riitä, että me nyhdämme siitä rikkaruohoja ja pehmitämme sitä - meidän on se myöskin lannoitettava! Meidän henkinen pohjamme, liha, ei valitettavasti tule koskaan niin hienostuneeksi, että se eläisi ilman luontaisia elonlähteitään. Maata me olemme ja maasta on meidän löydettävä oman olemassaolomme salaisuus; ilman jatkuvaa yhteyttä emoomme, synnyttäjäämme, emme kykene kehittämään itsestämme sitä sivistyksen kukkaa, jota sisin luontomme vaatii! Jos tämän unohdamme, muuttuu oma olemassaolomme hedelmättömäksi hapuiluksi tyhjyyteen."
"Tämä pienoinen paikka, jota me olemme lähteneet pyhittämään, on osa sitä suurta maata, joka on kehtomme ja hautamme, ja josta sivistyksemme kukka imee jatkuvasti elinvoimansa. Tuokoon se aina mieleemme tämän eroittamattoman yhteyden ja antakoon meille voiman, joka kumpuaa sen omista ehtymättömistä lähteistä! Silloin, ja vain silloin, kykenemme mekin tuomaan vähäisen osuutemme inhimillisen kehityksen kukkamaahan. Ei ole mitään niin pyhää kuin maa eikä mitään niin suurta kuin luonto! Näillä sanoilla tahdon vihkiä tämän paikan tarkoitukseensa."
Kunnioittavasti kumartaen istahti puhuja, eikä huoneen hämäryydessä kuulunut enää muita ääniä kuin metsien ikuinen humina ja laineiden hiljainen sihahtelu hiekkarantaan. Hiljaisuuden yhä jatkuessa kaatoi emäntä juhlajuoman mustuuttaan kiiltävästä pannusta leveisiin sinikuvioisiin kuppeihin.
"Toivon, että tämä jalo kansallisjuomamme, jota jo isämme ja äitimme ovat niin menestyksellisesti käyttäneet sekä ristiäis- että hautajaisjuhlissaan, kohottaisi meidänkin mielemme asian vaatimalle tasolle!"
Kahvin höyry sekaantui metsän tuoksuihin, eikä kenkään voinutkaan valittaa haluttomuuttaan. Kupposet tyhjenivät vitkastelutta, ja tyytyväisinä laskivat juojat ne käsistään. Silloin nousi emäntä odottamatta seisoalleen, kumarsi, hymyili herttaisesti ja avasi punahehkuisen suunsa.
"Suonette anteeksi, että minäkin pitojen emäntä uskallan hiukan raoittaa sanaista lipastani! En tee sitä suinkaan keikaroidakseni taidoillani - vaikka tiedänkin teidän mielellänne niin otaksuvan - vaan todellisen tarpeen pakottamana. Tunnen nimittäin, niin hullunkurista kuin se itse asiassa onkin, että velvollisuuteni on lausua tämän majan tarkoituksesta vieläkin joitakin ajatuksia. Tunnustan kyllä, että äskeinen puhujamme jo selosti paikan ylevää tehtävää varsin kaunis- ynnä laveasanaisesti, mutta hän teki sen omalla miehisellä tavallaan kosketellen vain yleisiä johtavia periaatteita. Minä sitävastoin uskallan tehdä saman työn omalla naisellisella tavallani, se on, käsittelen eräitä pienoisia yksityiskohtia, jotka kyllä ovat tavallaan valaisevia, jopa välttämättömiäkin, mutta jotka eivät tuo esille pääasiaa. Suonette siis anteeksi esitykseni puutteellisuudet ajatellen, että tämä on vain täydennystä siihen, mitä edellinen puhuja sanoi!"
"Arvoisat kuulijani, tiedätte varsin hyvin, ja uskonpa teillä olevan siitä omakohtaisiakin kokemuksia, että meitä kaikkia nykyajan ihmisiä häiritsee jokin peloittava varjo. Tällaisenakin kauniina kesäpäivänä, jolloin lintunen laulaa ja laine ilakoi, lepää tuo varjo yllämme kylmänä ja kuolettavana. Pakenemme sitä metsiin, järviin, tuntureille ja uskomme vapautuvamme siitä, mutta se seuraa meitä niinkuin uskollinen koira."
"Edellinen puhuja toi käsittääkseni esille asian ytimen lausuessaan nämä paljonpuhuvat sanat: "ilman jatkuvaa yhteyttä emoomme, synnyttäjäämme, emme kykene kehittämään itsestämme sitä sivistyksen kukkaa, jota sisin luontomme vaatii. Jos tämän unohdamme, niinkuin me onnettomuudeksemme usein teemme, muuttuu oma olemassaolomme piankin hedelmättömäksi hapuiluksi tyhjyyteen." Tässä, ja juuri tässä, uskallan vakavissani väittää, on omienkin tuskiemme syy. Tuo kalvas varjo, joka lepää yllämme päivästä toiseen, tuo Tumma Seuralainen, joka peloittaa meitä kehdosta hamaan hautaan saakka, ei ole muuta kuin elämämme jatkuvaa onttoutumista - hapuilua tyhjyyteen. Olemme kadottaneet luontaisen yhteytemme emoomme, synnyttäjäämme, ja hetki hetkeltä kuivuu elomme suoni. Hymähtelemme ylimielisesti olemassaoloamme hallitseville ikuisille laeille; olemme suuria ja ylepitä, ja edessämme häämöittää satujen sammakon surullinen kohtalo: pullistua ja pullistua ja haljeta vihdoin omaan tyhjyyteensä."
"Kovin suurieleistä puhetta - ja naurettavaa, koskapa se lähtee tällaisen "itseoppineen" vaimoihmisen suusta, ja esitetään lisäksi kesäisellä huviretkellä. Hyvät kuulijani, tahdon kuitenkin huomauttaa, että tämä ei ensinnäkään ole pelkkä huviretki, niinkuin olette saattaneet erehtyä luulemaan, ja toiseksi, vaikka ehkä olenkin itseoppinut, niin minulla on ollut ainakin tältä alalta melkeinpä ehtymätön havaintoainehisto käytettäväni. Minun ei tarvinne puolustella itseäni enempää; luotan sitä paitsi huumorintajuunne - sillä sitä me tarvitsemme vakavissakin asioissa."
"No, palatakseni asiaan: näette siis, että kohtalomme on varsin surullinen, jopa hymyilyttäväkin. Onneksi me käsitämme vaaran. Miksi - miksi emme sitten ryhdy pelastamaan tätä uppoavaa laivaamme? Tässä onkin olemassaolomme pahin vaikeus, oikea Gordionin solmu; jos sen ratkaisemme, on perikato toistaiseksi torjuttu. Asiahan on niin, että me pidämme omaa itseämme, tätä maailman meriä kyntävää pursipahaista liian vähäpätöisenä, liian merkityksettömänä pelastettavaksi. Miksi ponnistelisimme, kysymme, emmehän tiedä sille mitään päämaalia, mitään tehtävää. Joskus uppoaa laivasemme kaikesta huolimatta ikuiseen pimeyteen - onhan samantekevää, vaappuuko se laineilla päivää tai paria kauemmin."
"Ihmispoloisen vaikeudet ovat näinollen suunnattoman suuret." "Turhuuksien turhuus", on hän valmis huudahtamaan Salomon suulla, eikä hän anna edes puhella pelastusyrityksistä. Mitä pikemmin laivaromu uppoaa, sitä parempi. No, mitäpä voisin minäkään tähän sanoa, kysynette - suupielissä anteeksiantava hymähdys. En tietenkään mitään jos olisin kylmästi harkitseva mies, mutta koskapa olen nainen ja siis jotakin toista kuin mies uskallan minä feminiinisuvun ikuisella käytännöllisyydellä ryhtyä selvittelemään tätäkin sotkuista solmua. Ratkaisuni on yhtä yksinkertainen kuin Alexanterillakin, kuuluisa miekanisku, mutta siitä, onko se myöskin yhtä tepsivä, en uskalla sanoa mitään. Näen, että te katselette minua suuresti kummastellen, olenpa eroittavinani teidän verhotuista ilmeistänne epäuskoista sääliäkin. Hyvä, annan teille aikaa miettiä vakaannuttaaksenne oman mielipiteenne. Mutta anteeksi, tarkoitukseni ei ole suinkaan jäähdyttää juotavaamme!"
Näin sanottuaan hän nuristi kupposet täyteen ja istuutui salamyhkäisesti myhähdellen. Vasta kahvin tultua juoduksi hän nousi uudestaan jatkamaan keskeytynyttä esitystään.
"Tiedän, että ratkaisuni näyttää ensi silmäyksellä naurettavan utopistiselta ja näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta perin vaikealta toteuttaa. Tahdon myöskin huomauttaa, että en suinkaan luulottele sitä uudeksi; päinvastoin tunnustan, että se on ikivanha ja ajasta aikaan uudistuva. Epäröin sanoa sitä, sillä sen julistaja nähdään helposti koomillisessa valaistuksessa, mutta kuten jo olen viitannut minä luotan teidän tahdikkuuteenne."
"Rakkaus; siinä minun miekaniskuni, sillä se on kaikkivoipa Sesam aukene, joka yksin kykenee pelastamaan ihmispahaiset lähestyvästä perikadosta. Ei ole mitään muuta tietä, ei mitään muuta pelastusta! Naurakaa, jos voitte! Se on järkkymätön vakaumukseni, mikäli naisen vakaumuksista yleensä voi puhua, ja toistamiseen huomautan, en suinkaan tehostaakseni omaa tärkeyttäni vaan antaakseni sanoilleni suurempaa pontta: tätä samaa oppia ovat julistaneet kaikki ihmiskunnan suurimmat näkijät."
"Olette varmaankin tehneet itsellenne jolloinkin kysymyksen, miksi vain muutamat uskonnot monista tuhansista ovat levinneet, menestyneet, valloittaneet maan, jotavastoin nuo toiset ovat jääneet pienien piirien omaisuudeksi hävitäkseen ja unohtuakseen ajan mukana. Silloin olette tulleet tehneeksi erään ratkaisevan huomion: kaikilla näillä säilyneillä ja laajalle levinneillä uskonnoilla on ollut ainakin yksi ainoa yhteinen opinkappale, kaikki ne ovat julistaneet rakkauden oppia. Ihmisten välinen keskinäinen antaumus, siinä niiden säilymisen salaisuus!"
"Jos vedätte johtopäätöksen kaikesta siitä mitä olemme jo tänä päivänä sanoneet, niin tiedätte, miksi nämä opit ovat saattaneet menestyä juuri tämän uskonkappaleensa ansiosta. Tietenkin siitä syystä, että se palvelee välittömimmin inhimillistä elämää; se julistaa suorastaan erästä sen tärkeintä peruslakia. Ilman antaumusta ei ole sosiaalisuutta, ilman sosiaalisuutta ei ole ihmistä. Tätä lakia emme voi kiertää joutumatta tuhon omiksi, mutta niin kauvan kuin me sitä uskollisesti noudatamme - taikka edes pyrimme noudattamaan - ei elämältämme tule puuttumaan päämääriä eikä sisällystä. Sitävastoin jos me sen ylimielisesti unohdamme, onttoutuu elämämme, ja meidän on piankin pakko hapuilla tyhjyyteen. Menetämme tuon lain mukana yhteytemme omaan emoomme, synnyttäjäämme, eikä meillä ole enää mitään tehtävää - paitsi kuoleminen."
"Kuten helpotukseksenne oivallatte, on pitkä puheeni loppumaisillaan. Puolustuksekseni tunnustan, että en aikonut paasata näin pitkältä, mutta koska henki tuli päälleni ei tahdikkuuteni kyennyt hillitsemään profeetallista minääni. Onhan tunnettu tosiasia, että meissä naisissa piilee annos profeettaa. Ja miksi? Ilmeisesti siitä syystä, että me ehdottomimmin noudatamme tuota ikuista antaumuksen lakia. Lasten ja imeväisten suusta kuulette totuuden; määrätyllä tavalla me naiset pysymme aina lapsina."
"Vielä aion liittää esitykseeni ne varsinaisesti naiselliset yksityiskohdat, joita oikeastaan lähdin kuvailemaan. Pyydän arvoisilta vierailtani anteeksi, jos erehdyn liikuskelemaan liian aralle alueelle!"
"Vaikka tässä nyt onkin sekoitettu puheissa taivas ja maa, muistanette vielä tännetulonne niin sanoakseni esineellisen tarkoituksen. Lähdimme nimeämään tätä paikkaa. Pitkästä esityksestäni olettekin jo saaneet selville tämän hökkelin ylevän tarkoituksen. Tämä on - oh, melkeinpä hikoan - "Rakkauden Maja", ja tämän majan tarkoituksena on niinollen palvella suoranaisesti sen lain toteuttamista, josta inhimillinen olemassaolomme riippuu. Palvelkoon se meitä poloisia oikeana onnen tyyssijana, jonka suojassa rakkaus elää ja kukkii! Näillä sanoilla ristin tämän majan Rakkauden Majaksi. Kauvan eläköön Rakkauden Maja!"
"Eläköön!"
"Eläköön!"
"Eläköön!"
Iloisena hukkui huuto avaruuteen, eikä kuulunut enää muuta kuin lintujen laulu ja metsien ianikuinen humina. Kaikki istuivat hiljaa hievahtamatta, sitten nousi Artturi vuorostaan ylös.
"Tahdon vain lyhyesti kiittää isäntäväkeämme kunniasta, jota he ovat osoittaneet meille kutsumalla meidät kesäiseen juhlaansa. Puheet, jotka saimme kuulla, sisälsivät enemmän totuutta kuin jaksamme yhdellä kertaa omaksua. Siksi en pyrikään lisäämään tätä määrää omalla vaatimattomalla osuudellani, vaan jään odottamaan sopivampaa tilaisuutta. Kiitän siis isäntäväkeäni meidän vieraiden puolesta ja toivon, että me oikealla tavalla osaisimme sopeutua tämän rakkauden majan ylevään henkeen!"
"Nyt", huudahti pitojen emäntä, "saa tämä näytteleminen hetkiseksi loppua! Rakkaat ystäväiseni, voitte riisua juhlanaamarinne ja laskeutua koturneiltanne alas turvallisen maan kamaralle! Enää ei ole mitään pyhäinsavua ilmassa. Juoskaa paljasjaloin ja heittäkää kuperkeikkaa! Päivä on vielä korkealla, mutta pikapuoliin alkaa se laskeutua! Kiirehtikää siis, lapsukaiset! Vaatteet nurkkaan ja ruumis vesien helmaan - uimaan joka sorkka!"
"Entä uimapuvut; näinkö aataminnahkaisina meidän pitäisi esiintyä?" Kysyi Aarne ilveillen.
"Luuletko sinä miesparkani, ettei viisas vaimosi ole huolehtinut tuollaisista asioista etukäteen!" Ja hän tempasi voitonriemuisesti hymyillen nipun uimapukuja kopastaan: "Tässä on viikunanlehti jokaiselle! Ja nyt miehet, mars metsiin! Rakkauden Maja jää heikomman astian haltuun!"
Miehet talsivat nauraen tiehensä riipottaen uimahousuja kädessään. Naiset katselivat toisiaan hetkisen silmät ilakoivasti sädehtien. Rannalta kuului sorsien rääkätys, ja jossakin kaukana, kaukana huhuili käki. Eeva käänteli epäröiden uimapukua kädessään. -- Pitäisikö hänen esiintyä Artturin läsnäollessa tällaisessa asussa?
"No, tyttöseni, riisuuduhan vain nopeasti!" Kehoitti Sisko hymyillen rohkaisevasti. "Sinulla on niin edullinen varsi, että voit huoletta esiintyä vaikka kuuluisan kaimasi asussa." Hän sitten jatkoi naurahtaen salaperäisesti.
Eräänlainen huolettoman rohkeuden puuska tarttui Siskosta Eevaan, ja hän pukeutui itseään ihmetellen tuohon keveään vaatekappaleeseen. Se imeytyi tiiviisti ruumiin kaikkiin salaisuuksiin jättäen seljän julkeasti avonaiseksi eikä se edes suojannut kunnolla rintojakaan. Itse asiassa se oli perin tavallinen uimapuku - Jolla luultavasti vain lohdutellaan kainouden hiventä - mutta Eevasta, joka ei ollut sellaisiin kapistuksiin tottunut, se tuntui suorastaan peloittavalta. Tavallinen nainen sitä tuskin käsittää, sillä hänellehän on suoraan sanoen suuri ilo esiintyä mahdollisimman alastomana, mikäli hänen rumuutensa ei aseta sille ylivoimaisia esteitä. Jos hän hiukkasen itseään naamioikin, noin niinkuin sipaisemalla, kevyesti ja varoen, ettei vain liikaa peittelisi, niin tekee hän sen vain siksi, ettei loukkaisi miehessä atavistisella sitkeydellä säilyviä säädyllisyyden tunteita. -- Niin, mutta Eeva sattui nyt muodostamaan ihmeteltävän poikkeuksen. Yksinäisillä uimaretkillään hän oli paiskautunut rantakiveltään nopeasti veteen, eikä yksikään ristin sielu ollut kurkkaillut hänen alastomuuttaan. -- Mikä surullinen tosiasia? Tällainen sattuma onkin kai luettava maamme piintyneen vanhoollisuuden tiliin.
"Tällaiset vaatekappaleet ovat varmaankin suunnitellut paljastamaan ruumiin vikoja." Huokasi Eeva nyreällä äänellä.
"Ole huoletta, sinä kyllä esiinnyt sellaisessa eduksesi!" Ja toistamiseen Sisko nauroi viehkeällä, salaperäisellä tavallaan.
Ulkona Eevan häpeä haipui tipo tiehensä - niin että hän jo melkeinpä häpesi omaa häpeämättömyyttään -- mikä ehkä onkin naisellisen häpeän tavallisin muoto. Rannan hohtavaa hiekkavanaa kävellessään, tuulen hyväillessä ihoa pehmein käsin ja auringon ripotellessa valokastettaan tuntui tällainen viikunanlehti loppujen lopuksi paljon luontevammalta kuin jokin suojaavampi vaateparsi. Ja ymmärsihän hän ilman tuntemuksiakin, ettei ollut erikoisen miellyttävää uiskennella turkit hartioillaan.
Naiset uivat jo järven tummahkolla selällä miesten vasta saapuessa. Nopeasti nämä juoksivat yli punertavan rantahiekan syöksyen suin päin ruskahtavaan, lukemattomien kasvisukupolvien hämäävään veteen, ja tuossa tuokiossa he jo pärskivätkin naisten rinnalla. Melkein huomaamattaan he uivat yli pienoisen järven. Sisko ja Aarne käännähtivät heti takaisin ajaen toinen toistaan takaa, sukeltaen toistensa punaruskeana hohtavan ruumiin alitse, roiskien vettä käsillään ja jaloillaan, meloen ja nauraen. He olivat kaksi iloista, nuoruuden vallattomuutta pursuilevaa Ahtolan asukasta, kentiespä itse pää-äijän seurakuntaa. Innoissaan he unohtivat kumppaninsa omaan oloonsa - vai lieneekö sekin vain vekkulien kavala juoni?
Eeva mateli laakealle kivelle lähelle rantaa, ja pian venytteleitse Artturi hänen rinnallaan. He makasivat suullaan veden sileäksi hiomalla graniitilla, aurinko hehkutti heidän selkäänsä, ja laineet nuolivat heidän jalkojaan puolisääreen. Loiottuaan siinä hetkisen äänettöminä katsellen toisiaan hymysilmin Artturi yht'äkkiä virkkoi: "En ole osannut kuvitella, että sinä olet noin kaunis!"
"Hyi, et saa puhella tuollaisia!" Ja Eeva tunsi poskiensa todellakin kuumenevan - vaikea sanoa häpeästäkö vaiko mielihyvästä.
"Ei", myönsi Artturi tyynesti, ja hänen silmänsä tulvivat ailakoivaa naurua, mutta vähitellen ne ikäänkuin hämärtyivät ja vakavoituivat, ja hän jatkoi katsellen laineiden tanssia kalliopaateen: "Eikö sinustakin tämä kaikki ole ihmeellistä?"
"On", vastasi Eeva hiljaa, mutta hän kertoi silmillään pitkän, pitkän tarinan.
"Tietää, että elää, ja uskoo melkeinpä aavistavansa, mikä on se voima, joka houkuttelee ihmiset jatkamaan olemassaoloaan kaikista sen ikävyyksistä huolimatta. - Olisikohan se, olisikohan.." Artturi keskeytti puheensa naurahtaen, mutta Eeva osasi kyllä jatkaa hänen lauseensa loppuun. Hän vieläpä uskoikin siihen, jotavastoin Artturi, Artturi nauroi - mille?
Sisko ja Aarne olivat jo ehtineet rannalle. Siellä he seisoivat tähyillen yli järven. Aurinko väritti heidän ruumiinsa kullanhohtoisiksi; molemmat olivat nuoria ja kauniita, terveitä ja onnellisia. Eeva ihasteli heitä sydämessä outo kaipaus; jotakin läikkyi hänen veressään, jotakin pehmeää ja hiljaisesti soivaa, eikä hän tiennyt mitä se oli.
"On harvoja niin onnellisia kuin nuo tuolla", ja hän ojensi kätensä viitaten yli kipunoivan veden. Artturi katsahti häneen yhä hymyillen, mutta näytti siltä kuin hän ei olisi lainkaan kuullut Eevan sanoja. Miettivä pilke välähti hänen silmäterissään, ja hän tuijotti naisen olan yli kaukaisuuteen. Yht'äkkiä Eeva kumminkin tunsi tämän käsien kiertyvän vartensa ympäri, ja melkein kuin unissaan hän tajusi miehen lämpimän suudelman kaulallaan.
"Uskon, että meistäkin tulee yhdessä onnellisia", hän kuuli Artturin sanovan, mutta ikäänkuin peljäten omaa sisäistä loiskintaansa hän mateli hitaasti järveen. Ja sanaakaan sanomatta hän lähti uimaan rantaa kohti. Artturi virui vielä hetkisen kalliolla, mutta tuokion kuluttua hän jo molskutteli seljällään Eevan rinnalla katsellen hymyillen ylös taivaan sinisyyteen.
Sisko ja Aarne kellivät kylki kyljessä rannan hiekassa. Hymyillen he katsahtivat tulijoihin, ja Aarne huudahti: "Laskeutukaa tähän pitkäksenne! On erinomaisen terveellistä palautua silloin tällöin lapsuusaikaansa - teille varsinkin, jotka molemmat olette sellaisia raskaansarjan eläjiä! Kas näin!" Ja hän levitteli käsiään ja potkiskeli jalkojaan niinkuin maassa teutaroiva poikapahainen. Eeva istua nyykähti hiekalle, mutta Artturi jäi likoamaan veteen jättäen vain selkänsä auringon hyväiltäväksi. Loiskutellen hiljakseen vettä jaloillaan hän makasi, ja tuon tuostakin hän vilkaisi Eevaan valoisin kasvoin. Eeva nökötti arkana ja kainona - todellakin - sillä väkistekin tämä kaikki tuntui hänestä lapsekkaalta hassutukselta. Salatakseen tuntemuksiaan hän hymyili rohkeasti niinkuin koko tapahtuma olisi ollut hänelle perin arkipäiväinen. Kaikesta huolimatta hänen mielensä ailakoi sanomattoman onnekkaana, ja kun auringon raukeus valautui vähitellen hänen vereensä, ei hän enää ajatellut, tuskinpa tunsikaan - muuta kuin ruumiinsa väsähtäneen kylläisyyden.
Maattuaan täten pitkät ajat hiljaisina he käväisivät kaikki vielä kerran järvessä siirtyen sitten itsekukin riisuutumispaikalleen. Saatuaan vaatteet päälleen he kerääntyivät majansa edustalle. Nyt veti Sisko eväät esiin. Hän kaiveli korista juusto- ja makkaravoileipiä, lihaa, kananmunia, ja kaikki tämä ruuan paljous katosi heidän ahneisiin kurkkuihinsa. Näytti melkein siltä kuin olisi aurinko hehkullaan haihduttanut sen ilmaan. Tyytyväisinä he lopettivat ateriansa, ja eräänlainen typerryttävä kylläisyydentunne lamasi heitä niin, etteivät he tienneet mitä nyt tekisivät. On kuitenkin asiatonta, jopa kohtuutonta, lukea tätä saamattomuutta yksinomaan heidän syömisensä tiliin; eivät he tosiaankaan niin perinjuurin unohtaneet inhimillistä arvoasemaansa, vaan mässäily pysyi säädyllisyyden rajoissa. Tuo väsähtäneisyys johtui tietenkin ennen kaikkea auringosta ja veden elvyttävästä syleilystä; näin on ainakin lupa puolustautua. Törkeät syytökset saa itsekukin lukea omien vastaavien kokemustensa tiliin. -- Vihdoin Siskon älynystyrä alkoi toimia, perin vajavaisesti kylläkin.
"Tutkiskellaanpa hiukkasen tätä ympäristöä; me menemme suuntaamme, te suuntaanne! Mutta, nuoret ystäväisemme, älkää käyttäkö väärin luottamustamme! Rakkauden Maja ympäristöineen on pyhitetty." Ja hän nosti sormen varoittavasti huulilleen.
Eeva ja Artturi lähtivät kiertämään järveä. He kulkivat oikealta vasemmalle, ensiksi yli pihkantuoksuisen notkelman. Niinkuin pienet lapset he hyppivät, ja tuon tuostakin sekaantui Eevan ilakoiva nauru metsän salaperäiseen huminaan. Ehdittyään järven vastakkaiselle rantamalle taajaan kuusikkokorpeen he pysähtyivät katsellakseen hetkisen auringon verkkaista punertumista.. istuen vieri vieressä he tunsivat, kuinka metsä yhdisti heidät ja melkein tietämättään - ja joka tapauksessa tahtomattaan - he kietoutuivat kuumaan suudelmaan, toiseen, kolmanteen. Herra ties mikä heitä oikein riivasi. Vain taistelemalla ankarasti ei niinkään miestä kuin omaa itseään vastaan onnistui Eevan vapautua tästä uuvuttavasta puserruksesta, ja helpotuksesta huokaisten hän katsahti Artturia ilakoivin silmin - samallakuin hänen huulillaan väikkyi eräänlainen nyrpeä murjotus, niinkuin hän olisi sittenkin katunut äskeistä rimpuiluaan.
Senkin pentu!" Huudahti Artturi tarttuen hänen leukaansa väkevällä kämmenellään nostaen sen korkealle, korkealle, aina pilvien partahille - ja sitten hän jo luultavasti saikin esimaun taivaan ihanuudesta. Eeva tajusi vain suudelmien riuduttavan lämmön, mutta hän kuvitteli perin mielellään, että tuo oudon outo kuumotus sydänalla johtui pelkästään päivän polttavasta terävyydestä. Tämä on tietenkin anteeksiannettavaa, jopa puolusteltavaa, sillä hänhän oli itse asiassa lapsekkaan puhdassieluinen ja aivan kokematon. -- Niin he kevyesti leikitellen tunnustelivat toinen toistaan, ja kumpainenkin uskoi vakaasti - niinkuin nuorten ihmisten pitääkin - että tämä hetki oli omiaan vahvistamaan heidän rakkauttaan tunneasteikon äärirajoille saakka. Aurinko läheni nopeasti metsän sahrareunaa ja hetki hetkeltä tummeni sen puna, ja he ajattelivat vajoten ylimaallisiin tuntemuksiinsa, että noin syveni rakkaudenkin hehku heidän sydämissään. Iloiten he katselivat kuinka himmeästi säihkyvä valousva sataa tihuutti veteen muuttuakseen järven pohjattomissa syvyyksissä leimuaviksi liekkikentiksi. Koko järvi punersi pohjiaan myöten, ja tuulen jo kokonaan vaiettua näkivät he hahmojensa piirtyvän sen tyyneen kalvoon. Eroittaessaan rakkaimpansa kuvan oman itsensä rinnalla hykersi ylitsetulvehtiva riemu heidän sydämiään, ja heidän oli pakko naurahtaa toinen toiselleen onnekkaasti ja asiattomasti niinkuin hyvinvoivat lapset. Mistä lieneekään johtunut tarttuivat he toistensa käsiin tunteakseen niistä oman mieltymyksensä synnyttämän värähtelyn. Kaiken kaikkiaan: he olivat perin onnellisia. Ja vain vastenmielisesti he nousivat lähteäkseen vihdoinkin paluumatkalle, sillä he pelkäsivät toisten jo odottavan.
Mutta saavuttuaan majalle melkoisen nopeasti, vain muutamien suudelmaryöppyjen hidastuttamina, he huomasivat sen tyhjäksi. Silloin he katuivat asiatonta kiirehtimistään, kunnes huomasivat itsekin oman anteeksiannettavan lapsekkuutensa ja nauroivat sen kuoliaaksi - mukamas. Sitten he olivat tietenkin puhtain omintunnoin entistäkin lapsekkaampia. Ihmeellistä oli elämä - ja maailma, sen rannat häipyivät äärettömyyksiin hukkuen auringon purppuraan! Maja yksin oli lähettyvillä; sen harmaat seinät häämöittivät tummina, ja pienen pieni siipiorava, joka könötti sen harjalla, lensi männyn suojaavasti tuuhenevalle oksalle.
"Näin kauvan mekin vanhukset kykenemme vielä toisiamme huvittamaan; ottakaa opiksenne, lapsukaiset!" Se oli Siskon ilakoiva ääni.
Ennen poislähtöä he päättivät vielä kiehauttaa kahvit. Eeva sai kunnian toimia kokkina, ja Artturille huomautettiin hyväntahtoisesti, että hänen oli jo aika valmistella puhettaan. Artturi istui hiljaisena nurmettuneella pengermällä tarkkaillen Eevan liikehtimistä tämän sytytellessä tulta eikä näyttänyt ottavan sanoja kuuleviin korviinsa.
"No", hätyytti Sisko.
Silloin hän kohautti hymyillen olkapäitään ja sanoi:" Näethän, että olen nyt liian onnellinen voidakseni puhua.. Katso noita punaisia liekkejä, jotka nuoleskelevat kahvipannun nokista kylkeä: Tuntuu kuin näkisin niissä kuvan omasta sielustani."
Kuultuaan nämä avomieliset sanat Eevan mielessä läikähti iloinen laine, sillä hän käsitti mitä Artturi tarkoitti: miehen sisäistä olemusta oli alkanut valaista lepattava tuli, niin että hänen oli pakko huomata oma karstainen nokisuutensa.
Etusivu
